Maanantaina Kalevi Sorsa – säätiö kyseli seminaarissa demokratian nykyisen voinnin perään. Olin mukana paneelikeskustelussa, jossa pohdittiin mm. kansalaisaloitteen merkitystä, keinoja palauttaa politiikan arvostus ja sivuttiin vähän myös tämän hetken äänestysaktiivisuuden laskutrendiä, minkä osalta Suomi näyttäytyy hyvin erilaisena kuin muut pohjoismaat.
Keskustelussa suuri idolini Pertti Paasio pohti ansiokkaasti sitä, kuinka yhteisten asioiden hoidosta syntyy todellisuutta likaisempi kuva. Hän mm. letkautti, että politiikka toki on likaista peliä, muttei kuitenkaan niin likaista kuin inhimillinen toiminta noin yleensä, koska politiikkaa tehdään kuitenkin hyvin läpivalaistussa ja kontrolloidussa ympäristössä.
Jäin miettimään letkautusta vielä jälkeenpäinkin. Itse perusväittämästä olen samaa mieltä. Politiikkaa läpivalaistaan huomattavasti paremmin kuin muita inhimillisen kanssakäynnin areenoita. Etenkin pohjoismaissa poliittisen päätöksenteon kontrolloitavuus on hyvä, koska julkisuuslainsäädäntömme takaa pääsyn niin lopullisiin asiakirjoihin kuin valmistelumateriaaliinkin viime kädessä oikeuden avulla.
Kuitenkin samaan aikaan meillä on nykyhallituksessa kehittynyt päätöksentekoon piirteitä, joita ei voi mitenkään kuvata avoimiksi. Isoja päätöksiä tehdään hallituksen sisällä kuuden puolueen puheenjohtajien voimin hyvin lyhyellä valmistelulla. Eipä sitten ihme, että päätöksiin pitää myöhemmin palata tai osoittautuu, että päätöksien seuraukset ovatkin toiset kuin kuusi johtajaa itse luomassa kiireessään luulivat.
En tarkoita vain surullisen kuuluisaa osinkoveropäätöstä, jota eduskunta tulee ruotimaan ensi tiistaina lähetekeskustelussa. Tarkoitan myös monia ns. rakennepaketin päätöksiä, joiden olisi määrä konkretisoitua monilta osin jo lähiviikkoina, mutta joista ainakaan vihreän eduskuntaryhmän jäsenillä ei vielä ole juurikaan tarkempaa tietoa.
Vihreiden kesäisessä puoluekokouksessa puheenjohtajamme moitti tätä valmistelumallia kovin sanoin. Toissa viikolla eduskuntaryhmämme vaati yksiselitteisesti, että kaikkien hallituspuolueiden nimeämien henkilöiden on päästävä mukaan valmistelemaan kahden miljardin kuntasäätöjä. Vaatimus on tyrmätty. Salamyhkäisyys jatkuu, ja olen osaltani päättänyt lopettaa nolouden tunteen salailun.
Yksi sysäys tämän pettymyksen ja nolouden julkituomiseen oli toissaviikkoinen Elävien poliitikkojen ilta Sipoossa. Keskustelimme metropolihallinnosta, ja keskustelun tiimellyksessä jouduin vähän liian monta kertaa tunnustamaan, etten tiedä, mitä hallitus aikoo hankkeen osalta. Kuulijoiden hämmästys oli aitoa ja keskustelu kääntyi siihen, että eihän vihreissä ole totuttu sellaiseen hallitusyhteistyöhön, jossa vihreät kansanedustajat pidetään tärkeiden asioiden valmistelusta pimennossa. No, näin nyt kuitenkin päässyt käymään, vaikka yhä on niin, että vihreät ministerit informoivat omiaan vihreiden sääntöjen mukaisesti siltä osin, kun heillä on itselläänkään etukäteen tietoa tulevista pikapäätösten kohteista.
En ymmärrä, mikä suuri viisaus tässä selvästi valitussa tavassa tehdä päätöksiä puolipimennossa ja kritiikistä piittaamatta on. Jos tällä ujutustaktiikalla todella onnistutaan tekemään niin kuntasäästöt kuin sote-uudistuskin, tulemme jättämään Suomen prosessuaaliseen politiikan historiaan todella oudon jäljen. Me kollektiivisesti, siis kaikki hallituspuolueet kansanedustajien kera osoitimme, että puheet yhteisestä, hyvin valmistellusta ja parhaiten perustellusta päätöksenteosta ovat olleet vähän liian suureellisia.
Ihan ilman murinoita tämä ei tapahdu, mistä olkoon esimerkkinä vaikka ulkoministeri Tuomiojan oheinen ulostulo. Mutta yhtä kaikki, minusta näyttää siltä, että aioimme antaa tämän jatkua.
Tuija Brax
(Blogi julkaistu alunperin Braxin kotisivuilla)