Turvapaikanhakojoista käyty keskustelu niin kahvipöydissä, lehtienpalstoilla kuin eduskunnassakin on ollut hyvin kahtia jakautunutta. Alaa ovat vallanneet pelot, ennakkoluulot ja jopa puhdas viha ja rasismi.
Välissä keskustelu kävi niin kuumana, että alkoi olla mahdotonta suojautua kaikelta siltä vihalta menettämättä omaa toimintakykyään. Moni puhui pitävänsä some-paastoa oman hyvinvointinsa tähden.
Itse jäin jossain kohtaa pohtimaan jopa uutisoinnin tarkoituksenmukaisuutta. Mikä on informaation ja uutisoinnin suhde alati kiihtyvään uutisvirtaan. Päivitettyä materiaalia kaivataan jatkuvasti jolloin uutiset alkavat helposti elää omaa elämäänsä – kirjoittamaan puolestamme tarinaa joka saattaa jo osittain olla irti todellisuudesta.
Yksittäistapauksesta tai kuulopuheesta tulee valtakunnan totuus ja yleinen ilmiö, jonka kautta alamme käydä yhteiskunnallista keskustelua ja ääritapauksessa jopa tekemään päätöksiä.
Näiden rajojen kanssa on oltava tarkkana. Kaunistella ei tarvitse, mutta on hyvä tiedostaa, että kaikki se mitä tuotamme ilmoille jää yhteiskuntaan ja synnyttää reaktioita. Toimintakykyä emme saisi minkään kysymyksen äärellä menettää. On vastuullista nähdä ja tunnistaa haasteet ja sen jälkeen suuntautua ratkaisuihin.
Samaan aikaan vastassa oli kuitenkin hyvin toisenlainen aalto, hyvän tekemisen, kohtaamisen, empatian, solidaarisuuden ja toiminnan aalto. Yhteisöt ympäri Suomea pystyttivät hätämajoituspisteitä ja soppakeittiöitä. Näimme vapaaehtoisia lajittelemassa talvivaatteita, kokoamassa sänkyjä ja petaamassa petejä. Miten sama ilmiö voikin herättää meissä ihmisissä niin erilaisia rektioita?
Hyvän tekeminen ei ole rajoittunut tiettyyn alueeseen tai ikäryhmään, vaan tarinoita tulee kaikkialta Suomesta ikään ja sukupuoleen katsomatta. Pelkästään SPR:n toimesta on pystytetty yli 60 hätämajoituspistettä ympäri Suomea, kun niitä kesän alussa oli vain 20 kappaletta. Organisaatio on itse todennut että tähän ei olisi pystytty ilman tuhansien vapaaehtoisten panosta ja yli 40 vuoden kokemusta ja hyvää harjoittelua.
Television iltauutiset ovat levittäneet meille kuvastoa, joka kertoo yhteisöistä, jotka päättävät uuden edessä uskoa hyvään ja auttamiseen. Että tarjoavan käden ojentaminen on kipuilusta huolimatta lopulta koko yhteisön etu ja uusi mahdollisuus. Maailmankuvat avartuvat puolin ja toisin, ihmetellään ja opitaan uutta, luodaan ystävyyssuhteita ja kumotaan ennakkoluuloja.
Joissain kunnissa turvapaikanhakijoiden tulo on kääntynyt jo konkreettisesti uudeksi mahdollisuudeksi. Muutama viikko sitten Helsingin sanomissa kerrottiin kyläkoulusta joka sai 3 vuotta jatkoaikaa kuntaan saapuneiden turvapaikanhakijoiden myötä.
Me vihreät olemme koonneet hyviä käytäntöjä ja ratkaisuja kotoutumiseen. Tämä on juuri se mihin meidän pitää keskittyä – onnistumistarinoihin ja hyviin ratkaisuihin.
Vapaaehtoiset ja yhteisöstä itsestään nouseva toiminta on ollut turvapaikanhakijoiden tilanteen kannalta valtava onnistuminen. Herääkin kysymys, että mitä voimme oppia tästä kansanliikkeestä? Entä voiko samanlaisia toimia saada aikaa, jos niitä johdetaan valtiovallan tasolta?
Miten yhteisöjen voimavarat sitten hyödynnetään kotoutumisessa? Ehdotamme ainakin, että maahanmuuttajien asettumista suomalaisiin asuinyhteisöihin tuetaan neuvonnalla ja muun muassa sosiaalisella isännöinnillä. Lisäksi haluamme käynnistää kotoutumisen vauhdikkaammin asuttamalla turvapaikanhakijoita tavallisiin vuokra-asuntoihin vastaanottokeskusten sijaan. Nopea pääsy vapaaehtoistyöhön ja työelämään ovat usein myös tulijoiden ykköstoiveita.
On selvää, että vapaaehtoisuus ei ole pysyvä ratkaisu ja kotoutumiseen tarvitaan resursseja. Turvapaikanhakijat ja kaikki maahanmuuttajat ovat Suomelle tärkeä resurssi ja avain talouskasvuun. Kun puhutaan talouskasvusta, meidän tulisi aina – ennen rahaa – puhua niistä ihmisistä, joiden toivotaan tuottavan kasvua. Miten he voivat? Jos emme huolehdi heidän hyvinvoinnistaan nyt, joudumme jälkikäteen katsomaan taaksemme ja toteamaan, että menetyksemme on kallis.
Kaiken pohjalla ennen mitään muuta ovat arvot. Mihin me ihmiskuntana uskomme? Mikä on se arvopohja jonka kautta kohtaamme tuntemattoman ihmisen ja hänen hätänsä. Asetammeko ihmiselle ehtoja? Vai annammeko ihmisarvoisen elämän kulkea aina eturintamassa? Pelko itsessään on inhimillistä ja sen tehokas vastavoima on yhteen tuleminen ja silmiin katsominen.
Jani Toivola
Kansanedustaja (vihr.)