Tänään vietetään YK:n kansainvälistä rauhan päivää. Päivä on ”varattu” maailman kattavalle aselevolle ja väkivallattomuudelle. Ristiriitaiset fiilikset. Maailmantilannetta seuraamalla kyynistyy helposti. Aika irvokasta jeesustella jostain instituutiosta käsin viettämällä kansainvälistä rauhan päivää kaiken tämän keskellä? En kuitenkaan anna itseni vajota inhorealistiseen jyrkkyyteen – olemme valitettavan voimattomia monien ikävien ilmiöiden äärellä. Elein pyrimme osoittamaan myötätuntoamme silloinkin kun emme pysty suoraan asioihin vaikuttamaan. Tämänkin päivän vietto on ihan paikallaan siis. Myötätuntoni konfliktien keskelle.
Olen pohdiskellut rauhaa ja sitä miten se on meille monille suomalaisille arkipäivää. Maailmansodat ja Suomen ja Neuvostoliiton sota erityisesti on koulussa opiskeltu. Havahduin muutama vuosi sitten oivallukseen, että tosiaan, ei niistäkään ajoista ole kuin seitsemisenkymmentä vuotta aikaa. Isoäitini on elänyt läpi epävakaammat ajat. Historiantunnilla aikaperspektiivi tuntuu ikiaikaisemmalta. Muistan kasiluokkalaisena sotahistorian tuntuneen ikävystyttävältä. Sodat olivat tapahtuneet jossain muualla, jossain historiassa, joillekin muille, ihme touhua, onko kohta jo välitunti?
Rauha taitaa olla jatkoa niille monille itsestäänselville hienoille asioille elämässä, joita herää todella arvostamaan vasta menetettyään ne? Rauha luo edellytykset toimivalle yhteiskunnalle ja hyvälle elämälle. Rauhan ansiosta saan tehdä monia arkisia asioita ja kiukutella vähäpätöisistäkin vastoinkäymisistä. Rauhaa pitäisi muistaa arvostaa, ja ylläpitää.
Katsoin dokumenttia Syyriasta. Siellä(kin) on kyllä yhteiskunta niin riekaleina kuin vain olla ja voi. Miten ihmeessä niiltä raunioilta noustaan? On noustava. Pyyhin kyyneleitäni, ahdisti, pyörittelin päätäni epäuskoisesti – ”noi on kaikki ihmisiä tuolla”. Viha vastustajaa kohtaan leimusi silmistä ja olemuksesta. Suunnaton suru ja epätoivo karjahdettiin ilmoille läheisen kuoltua.
Kyky empatiaan on tavoiteltava ominaisuus. Se vie paljon voimavaroja, altistaa meidät tunteiden vallalle, järkyttää mielenrauhaamme. Silläkin uhalla, olkaamme empaattisia.
Pienenä pohdin miksi ihmeessä on sotia? Oikeastaan pohdin samaa edelleen, ymmärrykseni monisyisistä ilmiöistä on toki kasvanut ja osittain kysymykseni saakin vastauksia. Oli niin tai näin, ei kuitenkaan saisi passivoitua ja alistua hyväksymään että ”no semmoista se vaan on”. Rauhan rikkoutuminen on aina vakava asia, inhimillinen hätätila.
Peace.
Tiia Lintula
Teksti löytyy myös kirjoittajan omilta verkkosivuilta.