Perjantaina on eduskunnassa tärkeä päivä, tai päivä on tärkeä monille vähemmistön edustajille. Perjantaina on päivä, jolloin eduskunta äänestää siitä saako enemmistön äänekäs osa polkea vähemmistön oikeuksia. Perjantaina on päivä, jolloin eduskunta äänestää siitä annetaanko homopareille sama oikeus avioliittoon ja samalla avioliiton tuomat juridiset oikeudet.
Asiasta on esitetty lukuisissa blogi-kirjoituksissa syitä puolesta ja vastaan. Useimmissa puolesta kirjoitetuissa kirjoituksissa on todella hienosti onnistuttu kumoamaan vastustajien väitteet. Monille vastustajista kyseessä on enemmän tunneasia, kun taas puolustajat kokevat asian järkiasiaksi puolustaessaan vähemmistön ihmisoikeuksia.
Toiset kokevat loukkaukseksi sen, että ”ne erilaiset” saavat samat oikeudet. Samaan taistelukehään vedetään perhe, uskonto ja isänmaa ja kaikkia käytetään kaikkea vastaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun taistelukehään vedetään kysymys lapsen oikeudesta isään ja äitiin herää monelle puolustuskanta. Tietenkin lapsella pitää olla isä ja äiti, näinhän on aina opetettu.
Mutta onko asia kuitenkaan niin? Voisiko kuitenkin olla, että lapsella on oikeus rakastaviin ja huolehtiviin vanhempiin. Vanhempien sukupuolella ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Ei yksinhuoltajaltakaan haluta evätä oikeutta lapsiinsa vain sen takia, että lapsella ei silloin ole isää ja äitiä. Sukupuolitetun vanhemmuuden tärkeyden sijaan olisi tärkeämpää pohtia ylipäätään perheiden hyvinvointia ja miten saisimme luotua ”koko kylä kasvattaa” ilmapiiriä, luotua enemmän yhteisöllisyyttä, yhdessä tekemistä ja olemista, josta hyötyisivät kaikki.
Olen myös pyörittänyt ajatusta mielessäni konkreettisemmalla tasolla. Entäpä, jos naapurissani asuisi vaikkapa Kalle ja hänen kumppaninsa ei olisikaan Pirjo vaan Pertti. Olisiko se minulta jotakin pois, jos he saisivat myös mennä naimisiin, olla avioliitossa keskenään? Siis saisivat sen yhden ratkaisevan tärkeän i:n suhteeseensa, jonka itsekin halusin. Ei, oma avioliittoni ei tulisi siitä yhtään sen vähempiarvoiseksi. En kokisi menettäneeni mitään. Entä, jos tällä kuvitteellisella pariskunnalla olisikin lapsia? Ei sekään vähentäisi minkään arvoa. Itse asiassa se toisi pihalle lisää leikkiviä lapsia ja hiekkalaatikon reunalle uudenlaisia näkökulmia. Se olisi rikkautta!
Ajatella, jos tässä rivitalossamme asuisikin tuon edellä kuvatun homoparin lisäksi vastakkaisella puolella asuntoa Maija Leenansa kanssa ja hekin olisivat solmineet avioliiton. Ei, sekään ei olisi minulta pois vaan toisi rikkautta ja rakkautta naapurustoon. Heidänkin mahdolliset lapsensa pääsisivät samoihin leikkeihin muiden pihan lasten kanssa,
heilläkin olisi rakastavat vanhemmat, eivätkä he eroaisi pihan muista lapsista kuin vanhempiensa sukupuolen perusteella. Se ainoa asia, joka heidät erottaisi muista, antaa osalle mukamas oikeutuksen kiusata, alistaa ja halveksua, opettaa omille lapsilleen, että kiusaaminen on hyväksyttävää. Toivoisin, että tällaisesta hiekkalaatikkokinastelusta päästäisiin eteenpäin ja aikuiset ihmiset osaisivat olla kiusaamatta toisia vain sen takia, että he ovat erilaisia. Toivoisin, että aikuiset ihmiset osaisivat antaa kaikille samat perusoikeudet erilaisuudesta huolimatta.
Ja sitten voi kamalaa, jos tämä onkin tarttuva vitsaus ja omat lapsenikin vielä ilmoittaisivat isoina olevansa lesboja (kyllä lapsia on kaksi ja molemmat tyttöjä). Mitäpä minä sitten siihen sanoisin? Kauhistelisinko, että pitipä mennä hyväksymään tasa-arvoa tuova avioliittolaki? Ei, en kauhistelisi. Olisin onnellinen ja iloinen, että lapsillani on mahdollisuus edes hieman suvaitsevammassa ympäristössä olla juuri sellaisia kuin he ovat. Olisin onnellinen, että lapsillani olisi mahdollisuus mennä naimisiin ja he voisivat adoptoida lapsen. Olisin onnellinen, että lapseni olisi onnellinen. Etkö sinäkin voisi olla onnellinen heidän puolestaan? Voisitko antaa naapurin Kallelle ja Pertille sekä Maijalle ja Leenalle mahdollisuuden elää onnellisina yhdessä samoista perusoikeuksista nauttien?
Eeva Lahtinen
Kirjoittaja on keravalainen valtuutettu ja vihreä eduskuntavaaliehdokas