Kuva: Esa Mäkinen.
Keskikesällä sipoolaiset yltyivät Facebook-keskusteluun jättiputkista. Jättiputki on nimittäin valloittanut itselleen melkoisen alan Sipoonjoen varresta Hindsbyn kylässä. Aluksi porina oli sitä niin tavanomaista some-valitusta ja kauhistelua: miksei kunta/maanomistaja/joku tee mitään! Annas olla, kohta joku kuitenkin ehdotti talkoiden järjestämistä. Siis siirtymistä virtuaalimaailmasta rymyämään jättiputkien sekaan.
Jättiputki on puutarhoista luontoon levinnyt komea putkikasvi ja haitallinen vieraslaji. Se leviää hanakasti ja täyttää sopivat pellon kulmat ja tyhjät tontit valtavilla kasvustoillaan. Sen kasvinesteet ovat varsin haitallisia: auringonvalon kanssa voi saada iholleen palorakkuloita ja jopa vaikean, monivuotisen riesan: jättiputken kerran vaurioittama iho ei kestä yhtään suoraa auringonpaistetta.
Jättiputkikasvusto ulkoilureitillä, suunnistajan reitillä, pallokentän laidalla… Arvannette loput? Jättiputkikasvuston valtaama tontti ei ostajia kiinnosta ja kasvin hävittäminen on monivuotinen ja työläs prosessi. Ja tietenkin se on tehokas leviämään, sillä ei ole luontaisia vihollisia täällä ja se valloittaa muiden kasvilajien tilan itselleen maisemassa. Sillä on maassa jykevä monivuotinen juurakko ja siemenpankki, jossa riittää katetta moneksikin vuodeksi.
Talkoista tuli totta. Helteisenä elokuun maanantaina minun ja maanomistajan ihmetykseksi pellon laidalle ilmestyi parikymmentä talkoolaista. Odotimme puolta tusinaa. Porukkaa tuli oman kylän lisäksi muualtakin, eivätkä kaikki tulleet Facebook-tapahtuman perusteella, sana oli levinnyt perinteiseenkin tapaan. Kunnan poliitikkoja tuli mukaan vain Vihreistä, vaikka muutkin oli haastettu mukaan. En sitä käynyt mitenkään korostamaan, mutta kyllä se asia näköjään huomattiin. Tämähän
ei siis ollut Sipoon Vihreiden järjestämä juttu, vaan oma aloitteeni yhdessä maanomistajan kanssa.
Kaikki olivat varustautuneet hyvin, sillä jättiputkia ei kannata lähestyä ilman kunnon suojausta. Lapset ja koirat oli jätetty kotiin, kuten viisainta onkin. Suojavaatteet, hanskat ja kasvosuoja ovat välttämättömät. Yhdessä illassa hävitimme useamman aarin verran kasvustoja. Kukinnot, joiden siemenet eivät vielä varisseet, leikattiin irti ja pakattiin tynnyreihin tai säkkeihin. Maanomistaja ja pellonvuokraaja olivat mukana talkoissa siinä missä muutkin. Kahvitauolla he kertoivat monivuotisista yrityksistään taltuttaa jättiputken leviämistä. He olivat jo aiemmin kesällä myrkyttäneet pellon puolelle levinneitä jättiputkia ja yksittäisiä kasveja leviämissuunnassa.
Talkoiden onnistumisen kannalta on itsestään selvää, että yhteistyö, ei pelkkä lupa touhuta, maanomistajan kanssa on tärkeää. Maanomistajan saa selville yksinkertaisimmin aukaisemalla suunsa ja kysymällä sopivassa seurassa kylällä tai sitten Maanmittauslaitoksen asiakaspalveluun soittamalla. Silloin tarvitaan kiinteistötunnus. Sen löytää vaikka peruskartasta. Sitten reipas soitto maanomistajalle ja ainakin Hindsbyn tapauksessa vastaanotto oli innostunut.
Isosta esiintymästä tulee paljon hävitettävää jätettä. Itä-Uudenmaan jätehuolto oli aluksi torjuva, mutta ehdotti lopulta, että tuomme sen säkitettynä siirtokuormausasemalle, josta se vietäisiin jätevoimalaan poltettavaksi. Sekajätteen maksu kuulemma joka tapauksessa perittäisiin.
Meitä vähän harmitti tällainen. Lomakausi oli päättymässä ja näytti siltä, että sijaiset eivät uskaltaneet päättää erikoisista asioista. Onneksi Sipoon oma ympäristönsuojelusihteeri palasi töihin ja ymmärsi arvostaa kuntalaisten ponnisteluja kulttuurimaiseman puolesta. Hän lupasi, että kunta hoitaa kukintojen hävityksen. Eli syntyi sipoolainen kolmikantaresepti jättiputken torjuntaan: maanomistaja ja kuntalaiset raivaavat, kunta tulee hoitaa jätteet.
Oli kannattavaa napata some-liikehdinnän hännästä kiinni ja kutsua ihmiset mukaan konkreettisen toimintaan. Jättiputki Sipoonjoen varresta ei ole yksillä talkoilla torjuttu, mutta kaikki osalliset saivat hyvän kokemuksen siitä, että yhdessä voimme pistää tuulemaan. Ensi vuonna jatketaan.
Talkooperinne ei ole Suomesta vielä hävinnyt, mutta kovin moni ei vain ole nykyään enää päässyt kokemaan yhteisen hyvän tekemisen aikaansaamaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Talkoilu vuonna 2015 ei tietenkään tarvitsekaan perinteestä muistuttamista: voimme innostuneina keksiä sen yhä uudestaan ruohonjuuritason aktivismina, tapana kääntyä toinen toistemme puoleen ja irrottautua yksityiseen käpertymisestä ja pelkän kuluttajan roolista.
Esa Mäkinen
Kirjoittaja on sipoolainen aktiivinen vihreä toimija